Outi Hurskainen

Synnyin Kuusamossa.

Lapsena sain kasvaa vapaasti. Luonto ei ollut paikka, johon lähdettiin, vaan se oli kaikkialla. Leikimme metsässä, rakensimme majoja ja laskimme multamäkeä. Kenelläkään ei ollut puutarhaa. Oli metsä, johon talot asettuivat.

Innostuminen on ollut elämäni kantava voima. Kun jokin asia alkaa kiinnostaa, haluan ymmärtää sitä syvemmin. Elämä on kuljettanut minut moniin erilaisiin töihin. Olen saanut olla mukana rakentamassa hotellihuoneita, suunnittelemassa sisustuksia, tekemässä esillepanoja ja juhlia. Jälkeenpäin huomaan, että niitä kaikkia yhdisti yksi asia.

Kauneus.

Ei suunniteltu täydellisyys, vaan kauneus, jossa on helppo olla. Kun asiat toimivat luontevasti, aikaa jää katsella ympärilleen.

Huomaan kauneutta vanhassa ovenkahvassa, kuluneessa kivessä, ikkunasta tulevassa valossa, kissojen liikkeissä, päivänkakkarassa ja nyt vanhoissa asemarakennuksissa.

Ahtialan asemalla olen saanut rakentaa paikkaa pitkäjänteisesti. Ensin korjattiin rakennuksia ja sisätiloja. Sitten ohjattiin vedet pois märältä savitontilta. Sen jälkeen tulivat puutarhan suuret linjat.

Oli pitkä matka siihen, että kylvin ensimmäisen päivänkakkaran.

Tämä paikka on kasvattanut minua.

Vanhojen rakennusten kanssa ei tulla koskaan valmiiksi. Joka vuosi on jotain korjattavaa, hoidettavaa ja uutta opittavaa.

Kun näen, mitä oikeasti on, voin alkaa rakentaa sen varaan. Kun hyväksyn, että maa on savea, savi ei ole enää este. Se on lähtökohta.

Samaa olen opetellut katsomaan myös ihmisessä. Ehkä siksi konstellaatio tuntui heti tutulta: siinäkin lähdetään siitä, mitä on.

Ahtialan asema on paikka, jossa saa olla oma itsensä. Siellä voi oppia puutarhasta, mutta samalla ehkä vähän myös itsestään.

Siksi haluan jakaa tämän.

Outi Ahtialan Asemalta